pHinnWeb
Kimmo “Mono Junk” Rapatti & Jani Lehto
Y h t e y s

Ääni-installaatio
Sound installation

31. lokakuuta 2013 kello 18:00 - 24. marraskuuta 2013 kello 16:00
31 October 2013 6 pm - 24 November 2013 4 pm

Titanik-Galleria
Itäinen Rantakatu 8
20700 Turku
Finland

www.titanik.fi/kimmo-rapatti-jani-lehto-yhteys/

https://www.facebook.com/events/174971409362032/

MONO JUNK SOUND INSTALLATION: Space driven Roland System 100 synthesizer, TITANIK Gallery 31 October - 24 November 2013

“Have you ever pondered how the fugue of starry gardens, or the ever expanding exposition of space, would sound like? If we begin with the common assumption that the human origins of music are found in the simulations of nature sounds in prehistoric times, it will lead us to a very intriguing outcome when accompanied with Kimmo Rapatti’s and Jani Lehto’s work Yhteys (Connection). For decades, the basic tendency of synthesized music, in particular, has been an aspiration of human spirit to rise to otherworldly heights and depict the immense power of the cosmos with various oscillators and high-pass and low-pass filters. This epic musical art form was especially shaped by the so-called Berlin School representatives, such as composer Klaus Schulze (b. 1947) along with his Teutonic kin. However, in Rapatti’s and Lehto’s work Yhteys, the causal chain of creation is turned upside down: here, the powers of the cosmos are harnessed for the good of human spirit. “How is this actually accomplished?” you may ask. First, you choose a natural phenomenon, an explosion of a supernova for example, if your lucky. The phenomenon is then measured with a radio telescope or with a similar gadget, giving you real-time data that is analysed with a computer and interspersed with the information produced by the composer himself. Next, the signals are transformed into analogue form and used to control a synthesizer and the electrified hammers of a piano, which finally produce audio waves audible to the naked ear. A magnetometer, a device measuring the changes in the Earth’s magnetic fields, then controls the low-frequency oscillator of the synthesizer making sure that the commands of cosmic parameters never cease.

Even though NASA’s Voyager probes, for example, have already been mapping the plasma eruptions of the Sun and making them audible for human ears as “translated” field recordings, the sonic art of Yhteys exhibition still possesses its unique ethos. This is a first-of-its-kind musical event where musicians from Turku play together with the Universe itself – a true cosmic jam session, indeed. Just think about it! The Whole Cosmos playing instruments its own children designed and they are playing them together! (You see, the space is not mute, as it is often falsely reported, but in fact a cosmic discotheque constantly battered by electromagnetic vibrations.) According to the artists themselves: ‘The exhibition deals with the smallness, nonexistence and isolation of the human being within the Universe and his powerlessness amidst its ongoing changes.’ Admittedly, we are small and powerless in our essence. Still, one must disagree with the artist on being isolated, because even in our insignificance we are a real and existing piece of universal oneness. The oneness in which the movements of microcosmos and macrocosmos reflect each other in the countless eyes of infinite cosmic awareness, like the wise men such as Hermes Trismegistus and Baruch Spinoza kept emphasising. We are not separate, even if we live in a state of isolation, because we consist of the remains of dead stars, after all. The same primordial elements are carried within us. We still have to learn to acknowledge this connection, so we can give up the delusion of separateness and loneliness and perform a transition to truer levels of consciousness. Simply put, we have to step out of our caves. Luckily, with the help of technology, the lost connection between man and our primordial home is still possible to be renewed.”

-Perttu Häkkinen

Kimmo Rapatti is a pioneer of Finnish techno music, who has dealt with gloominess and alienation using monotonous musical expressions in his works.
Jani Lehto is a musician from Turku, a sound designer and a composer.

—-

Ihmisen olemassaolo ja maailmankaikkeuden ikuiset muutokset kohtaavat Kimmo Rapatin ja Jani Lehdon 
ääni-installaatiossa Yhteys. 

Reaaliaikaista dataa kosmisista ilmiöistä saadaan teoksiin internetin välityksellä maata kiertävistä satelliiteista sekä maan päällä olevilta havaintoasemilta. Tämä data muutetaan tietokoneen avulla syntetisaattorin ja pianon ääneksi. 

Yhteys - syntetisaattori -teoksessa universumin voimat, kuten supernovat, aurinkotuuli, maan magneettikentän muutokset ja maata lähestyvä komeetta C/2012 S1 (ISON) muokkaavat säveltäjän luomaa ääniavaruutta, asettaen kuulijan keskelle avaruuden ykseyttä. Mahdollisesti miljardeja vuosia vanha informaatio, jonka lähdettä ei ole enää olemassa asettaa perspektiivin ihmisen käsityskyvylle ja olevaisuudelle. 

Yhteys - piano -teoksessa samat ihmisaistein havaitsemattomat luonnonilmiöt päätyvät digitaalisten algoritmien jälkeen mekaaniseksi pianon vasaroiden liikkeeksi. Näkymätön saa näin konkreettisen ihmiskorvin kuultavan muodon, kaaos muuttuu harmoniseksi ja elektromagneettiset aallot ilmanpaineen värähtelyiksi, ääniaalloiksi.

Tervetuloa avajaisiin torstaina 31.10. klo 18.

Kimmo Rapatti (alias Mono Junk) on Skandinavian tekno- ja elektromusikin pioneereja. Ääni-installaatioita hän on tehnyt mm. Äänen Lumo -festivaalille Kiasmaan vuonna 2010.

Jani Lehto on turkulainen säveltäjä, indie-musiikin tekijä ja äänisuunnittelija jonka ensimmäinen äänitaideteos kuultiin samaisessa Titanik-galleriassa vuonna 2004.

“Oletteko Te koskaan aprikoineet, miltä kuulostavi tähtitarhain fuuga, tuo alati laajenevan avaruuden alkumusiikki?

Jos lähdemme liikkeelle siitä yleisestä olettamuksesta, että ihmisperäisen musiikin alkuperä löytyy luonnonäänien simuloinnista esihistoriassa, päädymme Kimmo Rapatin ja Jani Lehdon Yhteys-teoksen äärellä varsin kiintoisaan lopputulemaan.

Eritoten syntetisoidun musiikin perustendenssinähän on jo vuosikymmeniä vaikuttanut ihmishengen pyrkimys oskillaattorein ja erinäköisin ali -ja ylipäästösuodattimin kohota toismaailmallisiin korkeuksiin kuvaamaan kosmoksen valtaisia voimia. Tämän eeppisen säveltaiteen parissa ovat eritoten kunnostautuneet nk. ‘Berliinin koulukunnan’ edustajat, kuten nyt vaikkapa säveltäjä Klaus Schulze (s. 1947) teutooniveljineen.

Rapatin ja Lehdon Yhteys -teoksessa luomisen kausaaliketju käännetään kuitenkin toisinpäin: siinä kosmoksen voimat valjastetaan inhimillisen hengen avuksi. 

Miten tämä käytännössä tapahtuu, saatatte kysyä. Ensin aluksi otetaan luonnonilmiö, hyvällä lykyllä vaikkapa supernovan räjähdys.
Ilmiö mitataan radioteleskoopilla tai vastaavalla vipstaakkelilla, jonka avulla saatava reaaliaikainen data jäsennetään tietokoneella ja lomitetaan säveltäjän itsensä tuottaman informaation kanssa. Seuraavaksi signaalit muutetaan analogisiksi ja niillä ohjataan syntetisoijaa sekä pianon sähköistettyjä vasaroita, jotka tuottavat lopulta paljain korvin kuultavia ääniaaltoja. 

Maan magneettikentän muutoksia mittaava magnetometri ohjaa puolestaan syntetisoijan matalataajuusoskillaattoria, joten kosmisten parametrien käskyt eivät kuunaan lakkaa.

Vaikka esimerkiksi NASA:n Voyager-luotaimet ovat aiemminkin kartoittaneet auringon plasmapurkauksia ja tehneet näistä ihmiskorville ‘käännettyjä’ kenttä-äänityksiä, on Yhteys-näyttelyn äänitaiteessa kuitenkin aivan omanlaisensa eetos.

Kyseessä on nimittäin laatuaan ensimmäinen turkulaisten muusikoitten ja universumin itsenä yhteinen musisointitapahtuma, todellinen kosminen jamisessio siis. Ajatelkaa nyt! Itse Maailmankaikkeus soittamassa lastensa suunnittelemia soittimia yhdessä näitten kanssa!
(Sillä avaruushan ei ole mykkä, kuten usein erheellisesti toistellaan, vaan tosiasiassa elektromagneettisten värähtelyjen kauttaaltaan kurmottama kosminen diskoteekki.) 

Tekijöiden itsensä mukaan ‘Näyttely käsittelee ihmisen pienuutta, olemattomuutta ja eristyneisyyttä maailmankaikkeudessa sekä ihmisen voimattomuutta siinä tapahtuvissa muutoksissa.’
Myönnettävä onkin, että olemme essentialtamme pieniä ja voimattomia. Eristyneisyydestä on silti oltava eri mieltä taiteilijain kanssa, sillä mitättömyydestämme huolimatta olemme kuitenkin todellinen olemassaoleva osa universaalia ykseyttä.
Ykseyttä, jossa mikrokosmoksen ja makrokosmoksen liikkeet heijastavat toisiaan loputtoman kosmisen tietoisuuden lukemattomissa silmissä, kuten Hermes Trismegistoksen ja Baruch Spinozan kaltaiset viisaat jaksoivat painottaa.
Emme ole erillisiä, vaikka elämmekin eristyksen tilassa, sillä koostummehan itsekin kuolleitten tähtien jäänteistä. Samoja alkuaineita kannamme mekin sisällämme.
Meidän täytyy kuitenkin oppia tiedostamaan tämä yhteys, jotta voimme luopua erillisyyden ja yksinäisyyden harhastamme ja suorittaa siirtymän todellisemmille tajunnantasoille. 
Siis astua ulos luolastamme.
Hyväksi lykyksi teknologian avulla tämä menetetty yhteys ihmisen ja alkukotimme välillä on kuitenkin mahdollista uusintaa.”

-Perttu Häkkinen

Jani Lehto on turkulainen muusikko, äänisuunnittelija ja säveltäjä. 
Kimmo Rapatti on suomalaisen teknomusiikin pioneeri, joka on tuotannossaan käsitellyt synkkyyttä ja vieraantuneisuutta yksitoikkoisen sävelkielen keinoin.

http://phinnweb.org/dum/

Kimmo “Mono Junk” Rapatti & Jani Lehto
Y h t e y s


Ääni-installaatio
Sound installation

31. lokakuuta 2013 kello 18:00 - 24. marraskuuta 2013 kello 16:00
31 October 2013 6 pm - 24 November 2013 4 pm

Titanik-Galleria
Itäinen Rantakatu 8
20700 Turku
Finland

www.titanik.fi/kimmo-rapatti-jani-lehto-yhteys/

https://www.facebook.com/events/174971409362032/

MONO JUNK SOUND INSTALLATION: Space driven Roland System 100 synthesizer, TITANIK Gallery 31 October - 24 November 2013

“Have you ever pondered how the fugue of starry gardens, or the ever expanding exposition of space, would sound like? If we begin with the common assumption that the human origins of music are found in the simulations of nature sounds in prehistoric times, it will lead us to a very intriguing outcome when accompanied with Kimmo Rapatti’s and Jani Lehto’s work Yhteys (Connection). For decades, the basic tendency of synthesized music, in particular, has been an aspiration of human spirit to rise to otherworldly heights and depict the immense power of the cosmos with various oscillators and high-pass and low-pass filters. This epic musical art form was especially shaped by the so-called Berlin School representatives, such as composer Klaus Schulze (b. 1947) along with his Teutonic kin. However, in Rapatti’s and Lehto’s work Yhteys, the causal chain of creation is turned upside down: here, the powers of the cosmos are harnessed for the good of human spirit. “How is this actually accomplished?” you may ask. First, you choose a natural phenomenon, an explosion of a supernova for example, if your lucky. The phenomenon is then measured with a radio telescope or with a similar gadget, giving you real-time data that is analysed with a computer and interspersed with the information produced by the composer himself. Next, the signals are transformed into analogue form and used to control a synthesizer and the electrified hammers of a piano, which finally produce audio waves audible to the naked ear. A magnetometer, a device measuring the changes in the Earth’s magnetic fields, then controls the low-frequency oscillator of the synthesizer making sure that the commands of cosmic parameters never cease.

Even though NASA’s Voyager probes, for example, have already been mapping the plasma eruptions of the Sun and making them audible for human ears as “translated” field recordings, the sonic art of Yhteys exhibition still possesses its unique ethos. This is a first-of-its-kind musical event where musicians from Turku play together with the Universe itself – a true cosmic jam session, indeed. Just think about it! The Whole Cosmos playing instruments its own children designed and they are playing them together! (You see, the space is not mute, as it is often falsely reported, but in fact a cosmic discotheque constantly battered by electromagnetic vibrations.) According to the artists themselves: ‘The exhibition deals with the smallness, nonexistence and isolation of the human being within the Universe and his powerlessness amidst its ongoing changes.’ Admittedly, we are small and powerless in our essence. Still, one must disagree with the artist on being isolated, because even in our insignificance we are a real and existing piece of universal oneness. The oneness in which the movements of microcosmos and macrocosmos reflect each other in the countless eyes of infinite cosmic awareness, like the wise men such as Hermes Trismegistus and Baruch Spinoza kept emphasising. We are not separate, even if we live in a state of isolation, because we consist of the remains of dead stars, after all. The same primordial elements are carried within us. We still have to learn to acknowledge this connection, so we can give up the delusion of separateness and loneliness and perform a transition to truer levels of consciousness. Simply put, we have to step out of our caves. Luckily, with the help of technology, the lost connection between man and our primordial home is still possible to be renewed.”

-Perttu Häkkinen

Kimmo Rapatti is a pioneer of Finnish techno music, who has dealt with gloominess and alienation using monotonous musical expressions in his works.
Jani Lehto is a musician from Turku, a sound designer and a composer.

—-

Ihmisen olemassaolo ja maailmankaikkeuden ikuiset muutokset kohtaavat Kimmo Rapatin ja Jani Lehdon  ääni-installaatiossa Yhteys. 

Reaaliaikaista dataa kosmisista ilmiöistä saadaan teoksiin internetin välityksellä maata kiertävistä satelliiteista sekä maan päällä olevilta havaintoasemilta. Tämä data muutetaan tietokoneen avulla syntetisaattorin ja pianon ääneksi. 

Yhteys - syntetisaattori -teoksessa universumin voimat, kuten supernovat, aurinkotuuli, maan magneettikentän muutokset ja maata lähestyvä komeetta C/2012 S1 (ISON) muokkaavat säveltäjän luomaa ääniavaruutta, asettaen kuulijan keskelle avaruuden ykseyttä. Mahdollisesti miljardeja vuosia vanha informaatio, jonka lähdettä ei ole enää olemassa asettaa perspektiivin ihmisen käsityskyvylle ja olevaisuudelle. 

Yhteys - piano -teoksessa samat ihmisaistein havaitsemattomat luonnonilmiöt päätyvät digitaalisten algoritmien jälkeen mekaaniseksi pianon vasaroiden liikkeeksi. Näkymätön saa näin konkreettisen ihmiskorvin kuultavan muodon, kaaos muuttuu harmoniseksi ja elektromagneettiset aallot ilmanpaineen värähtelyiksi, ääniaalloiksi.

Tervetuloa avajaisiin torstaina 31.10. klo 18.

Kimmo Rapatti (alias Mono Junk) on Skandinavian tekno- ja elektromusikin pioneereja. Ääni-installaatioita hän on tehnyt mm. Äänen Lumo -festivaalille Kiasmaan vuonna 2010.

Jani Lehto on turkulainen säveltäjä, indie-musiikin tekijä ja äänisuunnittelija jonka ensimmäinen äänitaideteos kuultiin samaisessa Titanik-galleriassa vuonna 2004.

“Oletteko Te koskaan aprikoineet, miltä kuulostavi tähtitarhain fuuga, tuo alati laajenevan avaruuden alkumusiikki?

Jos lähdemme liikkeelle siitä yleisestä olettamuksesta, että ihmisperäisen musiikin alkuperä löytyy luonnonäänien simuloinnista esihistoriassa, päädymme Kimmo Rapatin ja Jani Lehdon Yhteys-teoksen äärellä varsin kiintoisaan lopputulemaan.

Eritoten syntetisoidun musiikin perustendenssinähän on jo vuosikymmeniä vaikuttanut ihmishengen pyrkimys oskillaattorein ja erinäköisin ali -ja ylipäästösuodattimin kohota toismaailmallisiin korkeuksiin kuvaamaan kosmoksen valtaisia voimia. Tämän eeppisen säveltaiteen parissa ovat eritoten kunnostautuneet nk. ‘Berliinin koulukunnan’ edustajat, kuten nyt vaikkapa säveltäjä Klaus Schulze (s. 1947) teutooniveljineen.

Rapatin ja Lehdon Yhteys -teoksessa luomisen kausaaliketju käännetään kuitenkin toisinpäin: siinä kosmoksen voimat valjastetaan inhimillisen hengen avuksi. 

Miten tämä käytännössä tapahtuu, saatatte kysyä. Ensin aluksi otetaan luonnonilmiö, hyvällä lykyllä vaikkapa supernovan räjähdys. Ilmiö mitataan radioteleskoopilla tai vastaavalla vipstaakkelilla, jonka avulla saatava reaaliaikainen data jäsennetään tietokoneella ja lomitetaan säveltäjän itsensä tuottaman informaation kanssa. Seuraavaksi signaalit muutetaan analogisiksi ja niillä ohjataan syntetisoijaa sekä pianon sähköistettyjä vasaroita, jotka tuottavat lopulta paljain korvin kuultavia ääniaaltoja. 

Maan magneettikentän muutoksia mittaava magnetometri ohjaa puolestaan syntetisoijan matalataajuusoskillaattoria, joten kosmisten parametrien käskyt eivät kuunaan lakkaa.

Vaikka esimerkiksi NASA:n Voyager-luotaimet ovat aiemminkin kartoittaneet auringon plasmapurkauksia ja tehneet näistä ihmiskorville ‘käännettyjä’ kenttä-äänityksiä, on Yhteys-näyttelyn äänitaiteessa kuitenkin aivan omanlaisensa eetos.

Kyseessä on nimittäin laatuaan ensimmäinen turkulaisten muusikoitten ja universumin itsenä yhteinen musisointitapahtuma, todellinen kosminen jamisessio siis. Ajatelkaa nyt! Itse Maailmankaikkeus soittamassa lastensa suunnittelemia soittimia yhdessä näitten kanssa! (Sillä avaruushan ei ole mykkä, kuten usein erheellisesti toistellaan, vaan tosiasiassa elektromagneettisten värähtelyjen kauttaaltaan kurmottama kosminen diskoteekki.) 

Tekijöiden itsensä mukaan ‘Näyttely käsittelee ihmisen pienuutta, olemattomuutta ja eristyneisyyttä maailmankaikkeudessa sekä ihmisen voimattomuutta siinä tapahtuvissa muutoksissa.’
Myönnettävä onkin, että olemme essentialtamme pieniä ja voimattomia. Eristyneisyydestä on silti oltava eri mieltä taiteilijain kanssa, sillä mitättömyydestämme huolimatta olemme kuitenkin todellinen olemassaoleva osa universaalia ykseyttä.
Ykseyttä, jossa mikrokosmoksen ja makrokosmoksen liikkeet heijastavat toisiaan loputtoman kosmisen tietoisuuden lukemattomissa silmissä, kuten Hermes Trismegistoksen ja Baruch Spinozan kaltaiset viisaat jaksoivat painottaa.
Emme ole erillisiä, vaikka elämmekin eristyksen tilassa, sillä koostummehan itsekin kuolleitten tähtien jäänteistä. Samoja alkuaineita kannamme mekin sisällämme.
Meidän täytyy kuitenkin oppia tiedostamaan tämä yhteys, jotta voimme luopua erillisyyden ja yksinäisyyden harhastamme ja suorittaa siirtymän todellisemmille tajunnantasoille. 
Siis astua ulos luolastamme.
Hyväksi lykyksi teknologian avulla tämä menetetty yhteys ihmisen ja alkukotimme välillä on kuitenkin mahdollista uusintaa.”

-Perttu Häkkinen

Jani Lehto on turkulainen muusikko, äänisuunnittelija ja säveltäjä. 
Kimmo Rapatti on suomalaisen teknomusiikin pioneeri, joka on tuotannossaan käsitellyt synkkyyttä ja vieraantuneisuutta yksitoikkoisen sävelkielen keinoin.

http://phinnweb.org/dum/

New York City Survivors (a.k.a. Kim “Mono Junk” Rapatti & Irwin Berg): ‘Mynämäki’

mercerm:

Mike Ink: Rosenkranz (Sähkö)
Really cool, weird minimal stuff from Wolfgang Voigt’s alter ego Mike Ink. Originally released in 1994 on the Finnish minimal techno label Sähkö, these tracks sound just as fresh now as ever. It’s a testament to Voigt’s ingenuity and uniqueness as an artist that his tracks stand the test of time significantly more than most of his contemporaries. The title track is a tiny, fast kick/snare combo punctuated with bleeps and flanged percussive sounds, cycling in ways that aren’t so far off from his Studio 1 or M:I:5 monikers. “Dativ” is a weird complement, sort of like “Rosenkranz” minus all of its more aggressive, dancefloor elements. There’s something almost loungey about how understated it is by comparison. Two remixes of the title cut round out the EP courtesy of Mono Junk and Mika Vainio (of Pan Sonic). Mono Junk’s “Melody Mix” is iconically named as it’s really just a non-stop high-end pulsing tone over an even faster treatment of the rhythm section, sounding like a hopped up version of Joey Beltram with very little melody in earshot. I prefer Mono Junk and Mika Vainio’s “Rough Mix” which is quite dirty and dusty, all murky 909 drums and minimal 303 sounds. It’s down and dirty in the best possible way, crudely minimal in a way that even now still sounds uncompromising.
Buy it: Sähkö | Boomkat | iTunes | Amazon | Bleep

mercerm:

Mike Ink: Rosenkranz (Sähkö)

Really cool, weird minimal stuff from Wolfgang Voigt’s alter ego Mike Ink. Originally released in 1994 on the Finnish minimal techno label Sähkö, these tracks sound just as fresh now as ever. It’s a testament to Voigt’s ingenuity and uniqueness as an artist that his tracks stand the test of time significantly more than most of his contemporaries. The title track is a tiny, fast kick/snare combo punctuated with bleeps and flanged percussive sounds, cycling in ways that aren’t so far off from his Studio 1 or M:I:5 monikers. “Dativ” is a weird complement, sort of like “Rosenkranz” minus all of its more aggressive, dancefloor elements. There’s something almost loungey about how understated it is by comparison. Two remixes of the title cut round out the EP courtesy of Mono Junk and Mika Vainio (of Pan Sonic). Mono Junk’s “Melody Mix” is iconically named as it’s really just a non-stop high-end pulsing tone over an even faster treatment of the rhythm section, sounding like a hopped up version of Joey Beltram with very little melody in earshot. I prefer Mono Junk and Mika Vainio’s “Rough Mix” which is quite dirty and dusty, all murky 909 drums and minimal 303 sounds. It’s down and dirty in the best possible way, crudely minimal in a way that even now still sounds uncompromising.

Buy it: Sähkö | Boomkat | iTunes | Amazon | Bleep

Detroit Diesel (a.k.a. Kim Rapatti): ‘Fu-Dimension’ (1993)

http://www.discogs.com/Mono-Junk—Detroit-Diesel-Auto-Acid-EP/release/973148

Detroit Diesel (a.k.a. Kim Rapatti): ‘Misuse Injury’ (1993)

http://www.discogs.com/Mono-Junk—Detroit-Diesel-Auto-Acid-EP/release/973148

MONO JUNK installation, 13 January - 19 February 2012Brinkkalan Galleria, Vanha Suurtori 3, Turku, Finland
"Underground circles consider original electro a lonely young man’s music. This is what gave me the idea for this installation. Of someone who exudes innermost, sensitive black light, of an empty chair, and the view from his eyes (see pic). I wanted to set the stage as a lonely soul’s room, encompassing humanity. I don’t consider it frightening, only sad but also beautiful. The music I have created with a Jupiter-8 synthesizer. The four-speaker surround sound is by Jani Lehto. The installation combines futurist electro with cold minimalism." (Kim Rapatti a.k.a. Mono Junk)
MONO JUNK -installaatio 13.1. - 19.2. 2012 Brinkkalan Galleria, Vanha Suurtori 3, Turku
"Alkuperäistä  elektromusiikkia (eng. electro) on underground-piireissä pidetty  yksinäisen nuoren miehen musiikkina. Sain siitä ajatuksen tähän  installaatioon. Mustaa herkkää valoa sisimmästään hohkaavasta ihmisestä,  tyhjästä tuolista ja hänen eteensä avautuvasta näkymästä (see pic).  Halusin asettaa tilan ihmisyyttä laajemmin käsittäväksi yksinäisen  sielun huoneeksi. Itse en koe sitä pelottavana, vaan surullisena, mutta  myös kauniina. Musiikin olen äänittänyt Roland Jupiter-8  syntetisaattorilla. Neljän kaiuttimen surround-äänen on toteuttanut Jani  Lehto. Installaatio yhdistää futuristista elektroa ja kylmää  minimalismia." (Kim Rapatti alias Mono Junk)
—-
Maalauksia, valokuvia, ääni-installaatio ja maaginen elektro-huone Karjulan ja Rapatin TOINEN- näyttelykokonaisuus on aiemmin Brinkkalan  Galleriassa pidetyn Kolme-yhteisnäyttelyyn jatkoa. Näyttely ei ole  pelkästään toinen heidän yhteinen näyttelyprojektinsa, vaan nimi pitää myös sisällään toiseuden ja ulkopuolisuuden, joita he taiteen välityksellä tulkitsevat. 
Ääni-installaatio on tehty näyttelykokonaisuutta ajatellen. Se korostaa erilaisten taiteellisen ilmaisun muotojen samanhenkisyyttä. KIMMO RAPATTI: MONO JUNK - installaatio Alkuperäistä elektromusiikkia (eng. electro) on underground-piireissä  pidetty yksinäisen nuoren miehen musiikkina. Sain siitä ajatuksen tähän  installaatioon. Mustaa herkkää valoa sisimmästään hohkaavasta ihmisestä,  tyhjästä tuolista ja hänen eteensä avautuvasta näkymästä. Halusin  asettaaa tilan ihmisyyttä laajemmin käsittäväksi yksinäisen sielun  huoneeksi. Itse en koe sitä pelottavana, vaan surullisena, mutta myös  kauniina. 
Voivatko tuolit olla pelkästään visuaalisuudessaan  merkittäviä. Mitä ajatuksia herättää, kun edessä siintää kaukana tuoleja joihin ei pääse istumaan. Ovatko ne asioita, joita ei pysty  saavuttamaan? Musiikin olen tehnyt vanhalla analogisella Roland  syntetisaattorilla. Surround-äänen on toteuttanut Jani Lehto.  Installaatio yhdistää futuristista elektroa ja kylmää minimalismia. Rapatin toinen huone koostuu kahdesta valokuvasarjasta. Hiili-sarjassa  ääriviivat ovat sulautuneet väripinnoiksi abstraktin maalauksen tapaan.  Minimalistisissa kuvissa pienet muutokset saavat suuren merkityksen.  Kaupunkivalokuvissa pyrin ainoastaan heijastamaan kyseisen paikan  tunnelman, en mitään selvästi tunnistettavaa ja ilmiselvää.  Syntymäkaupunkini Imatran Vuoksen tummiin kuohuihin on moni elämänsä  päättänyt. Enson piipuntornit ja musta savu olivat tuttu näky  lapsuudesta tornitalon parvekkeelta, jossa serkkuni asui. Moskovan armas  harmaus ja melankolisuus kuvaavat suuresti sielunmaisemaani. Kimmo Rapatti alias Mono Junk on Skandinavian tekno- ja elektromusikin  pioneereja. 21-vuotisen uransa aikana hän on julkaissut n. 50 kpl  vinyyliäänitteitä, keikkaillen ja saavuttaen tunnustusta myös  ulkomailla. Kuvataide ja installaatiot tulivat mukaan ensimmäisen kerran  Galleria Reginassa Turussa vuonna 2009. Merkittävin ja edellinen  installaatio on nykytaiteen museo Kiasmaan tehty Kohti-ääniteos vuonna  2010.  JAAKKO KARJULA: Jaakko Karjulan maalaukset  esittävät ihmisiä pyrkimässä johonkin heille tärkeään paikkaan.  Figuurit ovat rujoja ja vajavaisia, mutta heistä huokuu päättäväisyyttä  ja arvokkuutta. Maalausten hahmot ovat pysähtyneet kahden maailman  rajalle. Karjula käsittelee näin ihmisyyden ääripäitä. Maalaukset ovat  itsenäisiä, mutta kuuluvat osana kokonaisuutta, jonka maalaaminen tulee  kestämään vuosia. - Maalauksissa yhdistelen luonnosmaista ja pitkälle  työstettyä. Sattumalla ja hetkellisyydellä on osansa. Itse  maalaustapahtuma on yhdistelmä maanittelua, uhkailua ja joskus keveää  ilmaisua. Brinkkalan Galleria Avoinna: Ti–pe klo 12–19, la–su klo 11–17 Vapaa pääsy!
Näyttelyarvio @ Cult 24, 25.1. 2012

Mono Junk @ Discogs
Dum Records @ pHinnWeb

MONO JUNK installation, 13 January - 19 February 2012
Brinkkalan Galleria, Vanha Suurtori 3, Turku, Finland

"Underground circles consider original electro a lonely young man’s music. This is what gave me the idea for this installation. Of someone who exudes innermost, sensitive black light, of an empty chair, and the view from his eyes (see pic). I wanted to set the stage as a lonely soul’s room, encompassing humanity. I don’t consider it frightening, only sad but also beautiful. The music I have created with a Jupiter-8 synthesizer. The four-speaker surround sound is by Jani Lehto. The installation combines futurist electro with cold minimalism." (Kim Rapatti a.k.a. Mono Junk)

MONO JUNK -installaatio 13.1. - 19.2. 2012
Brinkkalan Galleria, Vanha Suurtori 3, Turku

"Alkuperäistä elektromusiikkia (eng. electro) on underground-piireissä pidetty yksinäisen nuoren miehen musiikkina. Sain siitä ajatuksen tähän installaatioon. Mustaa herkkää valoa sisimmästään hohkaavasta ihmisestä, tyhjästä tuolista ja hänen eteensä avautuvasta näkymästä (see pic). Halusin asettaa tilan ihmisyyttä laajemmin käsittäväksi yksinäisen sielun huoneeksi. Itse en koe sitä pelottavana, vaan surullisena, mutta myös kauniina. Musiikin olen äänittänyt Roland Jupiter-8 syntetisaattorilla. Neljän kaiuttimen surround-äänen on toteuttanut Jani Lehto. Installaatio yhdistää futuristista elektroa ja kylmää minimalismia." (Kim Rapatti alias Mono Junk)

—-

Maalauksia, valokuvia, ääni-installaatio ja maaginen elektro-huone

Karjulan ja Rapatin TOINEN- näyttelykokonaisuus on aiemmin Brinkkalan Galleriassa pidetyn Kolme-yhteisnäyttelyyn jatkoa. Näyttely ei ole pelkästään toinen heidän yhteinen näyttelyprojektinsa, vaan nimi pitää myös sisällään toiseuden ja ulkopuolisuuden, joita he taiteen välityksellä tulkitsevat.

Ääni-installaatio on tehty näyttelykokonaisuutta ajatellen. Se korostaa
erilaisten taiteellisen ilmaisun muotojen samanhenkisyyttä.

KIMMO RAPATTI:

MONO JUNK - installaatio
Alkuperäistä elektromusiikkia (eng. electro) on underground-piireissä pidetty yksinäisen nuoren miehen musiikkina. Sain siitä ajatuksen tähän installaatioon. Mustaa herkkää valoa sisimmästään hohkaavasta ihmisestä, tyhjästä tuolista ja hänen eteensä avautuvasta näkymästä. Halusin asettaaa tilan ihmisyyttä laajemmin käsittäväksi yksinäisen sielun huoneeksi. Itse en koe sitä pelottavana, vaan surullisena, mutta myös kauniina.

Voivatko tuolit olla pelkästään visuaalisuudessaan merkittäviä. Mitä ajatuksia herättää, kun edessä siintää kaukana tuoleja joihin ei pääse istumaan. Ovatko ne asioita, joita ei pysty saavuttamaan? Musiikin olen tehnyt vanhalla analogisella Roland syntetisaattorilla. Surround-äänen on toteuttanut Jani Lehto. Installaatio yhdistää futuristista elektroa ja kylmää minimalismia.

Rapatin toinen huone koostuu kahdesta valokuvasarjasta. Hiili-sarjassa ääriviivat ovat sulautuneet väripinnoiksi abstraktin maalauksen tapaan. Minimalistisissa kuvissa pienet muutokset saavat suuren merkityksen.

Kaupunkivalokuvissa pyrin ainoastaan heijastamaan kyseisen paikan tunnelman, en mitään selvästi tunnistettavaa ja ilmiselvää. Syntymäkaupunkini Imatran Vuoksen tummiin kuohuihin on moni elämänsä päättänyt. Enson piipuntornit ja musta savu olivat tuttu näky lapsuudesta tornitalon parvekkeelta, jossa serkkuni asui. Moskovan armas harmaus ja melankolisuus kuvaavat suuresti sielunmaisemaani.

Kimmo Rapatti alias Mono Junk on Skandinavian tekno- ja elektromusikin pioneereja. 21-vuotisen uransa aikana hän on julkaissut n. 50 kpl vinyyliäänitteitä, keikkaillen ja saavuttaen tunnustusta myös ulkomailla. Kuvataide ja installaatiot tulivat mukaan ensimmäisen kerran Galleria Reginassa Turussa vuonna 2009. Merkittävin ja edellinen installaatio on nykytaiteen museo Kiasmaan tehty Kohti-ääniteos vuonna 2010.

JAAKKO KARJULA:

Jaakko Karjulan maalaukset esittävät ihmisiä pyrkimässä johonkin heille tärkeään paikkaan. Figuurit ovat rujoja ja vajavaisia, mutta heistä huokuu päättäväisyyttä ja arvokkuutta. Maalausten hahmot ovat pysähtyneet kahden maailman rajalle. Karjula käsittelee näin ihmisyyden ääripäitä. Maalaukset ovat itsenäisiä, mutta kuuluvat osana kokonaisuutta, jonka maalaaminen tulee kestämään vuosia. - Maalauksissa yhdistelen luonnosmaista ja pitkälle työstettyä. Sattumalla ja hetkellisyydellä on osansa. Itse maalaustapahtuma on yhdistelmä maanittelua, uhkailua ja joskus keveää ilmaisua.

Brinkkalan Galleria

Avoinna: Ti–pe klo 12–19, la–su klo 11–17
Vapaa pääsy!

Näyttelyarvio @ Cult 24, 25.1. 2012


Mono Junk @ Discogs

Dum Records @ pHinnWeb